Tarkistan kirkasvalohoidon edut ja tekniikan.
(1) Duodecimlähteestä:
Kirkasvalohoito kaamosmasennuksen hoidossa
30.6.2014
Erkki Isometsä
Systemoidussa katsauksessa ja meta-analyysissä 1
tutkittiin kirkasvalohoidon tehoa diagnosoiduilla, 18–65-vuotiailla
depressiopotilailla 64 satunnaistetussa kontrolloidussa hoitokokeessa
(RCT): 50 RCT:tä koski kaamosmasennusta, 14 RCT:tä muuta depressiota.
Kirkasvalohoidon minimiannokseksi määriteltiin vähintään neljän päivän
aikana ≥ 3000 lux:n tunnin annos hoitokertaa kohti. Kaamosmasennusta
koskevia satunnaistettuja, lumekontrolloituja tutkimuksia oli kahdeksan
(potilaita Ntot = 471). Tutkimukset olivat potilasmääriltään
keskimäärin pieniä, ja niiden löydöksissä oli jonkin verran
heterogeenisuutta, mutta yksittäisistä tutkimuksista kuusi kahdeksasta
raportoi selvän positiivisen löydöksen, kun taas kahdessa eroa lumeeseen
ei kyetty osoittamaan.
Kokonaisuutena katsoen tutkimukset kuitenkin selvästi osoittivat kirkasvalohoidon tehokkaaksi hoitomenetelmäksi masennuspistemäärän muutoksen perusteella arvioituna (hoitoefektin suuruus ES = 0,84, 95 % luottamusväli 0,60–1,08, p 0,001).
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin:Kokonaisuutena katsoen tutkimukset kuitenkin selvästi osoittivat kirkasvalohoidon tehokkaaksi hoitomenetelmäksi masennuspistemäärän muutoksen perusteella arvioituna (hoitoefektin suuruus ES = 0,84, 95 % luottamusväli 0,60–1,08, p 0,001).
- Tutkimuksen laatu: tasokas
- Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä
- Depressio 1
Kommentti: Kirkasvalohoito on tunnettu 1980-luvulta
lähtien, ja sen tehoa kaamosmasennuksessa on pidetty luotettavasti
osoitettuna. Vakiintunut asema kaamosmasennuksen hoidossa selittänee
sen, että uusia merkittäviä kliinisiä kokeita tai meta-analyyseja ei
tehon osoittamiseksi tässä indikaatiossa ole edellisen 2009 päivityksen
jälkeen enää julkaistu. Näyttöpohjan toivoisi olevan laajempi, mutta se
riittää A-tason näytöksi."
Käytönnön toteutus Kirkasvalohoidossa:
Löydän toien suomalaislähteen:
(2) http://www.valohoito.fi/art/timo.htm
Timo Partonen / DUODECIM 107: 680-687, 1991
Biologisessa psykiatriassa on viime vuosina tutkittu muun muassa vuodenaikoihin liittyviä mielialahäiriöitä. Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuskohteeksi on osoittautunut talvisin toistuva masennustila eli kaamosmasennus, joka on eräs vuodenajoittain vaihtelevan mielialahäiriön muoto. Sen ensisijaiseksi hoidoksi on vakiintunut kirkasvalohoito, jonka vaikutustapojen tutkiminen avaa kiinnostavia uusia näköaloja masennustilaan liittyvien oireiden syntyyn.
Vuodenaikojen vaihtumisen yhteys mielialan muutoksiin tunnettiin jo antiikin lääketieteessä (Silverstone ja Romans-Clarkson 1989, Wehr ja Rosenthal 1989). Nykyajan ensimmäiset tieteelliset tutkimukset vuodenajoittain vaihtelevasta mielialahäiriöstä (seasonal affective disorder, SAD) saivat innoituksensa eläinkokeista (Lewy ym 1984). Pimeän ja valoisan vuodenajan vaihtelun tiedettiin vaikuttavan esimerkiksi monen eläinlajin lisääntymiskäyttäytymiseen, ja käpylisäkkeen ja siitä erittyvän hormonin melatoniinin ajateltiin osallistuvan merkittävällä tavalla näiden muutosten säätelyyn.
Terveillä koehenkilöillä 1980-luvun alussa tehdyissä tutkimuksissa osoitettiin kirkkaan valon estävän melatoniinin eritystä. Tämä oli yllättävä havainto, ja se kumosi aikaisemmin vallinneita käsityksiä ihmisen käpylisäkkeen toiminnoista (Lewy ym. 1980). Muutamaa vuotta myöhemmin kuvattiin talvisin toistuva masennustila itsenäisenä oireyhtymänä (Rosenthal ym. 1984). Sen jälkeen vuodenajoittain vaihtelevasta mielialahäiriöstä erotettiin toinen muoto, kesäisin toistuva masennustila (Wehr ym. 1987a). SAD on siten yläkäsite, ja se sisältää eri vuodenaikoihin liittyvät masennustilat. Talvisin toistuva masennustila on toistaiseksi ollut SAD:n tutkituin muoto potilasmäärän, kliinisten sovellusten ja teoreettisten hypoteesien osalta. Tämän häiriön suomenkielistä nimitystä etsittiin hiljattain Duodecim-lehden järjestämässä sanakilpailussa, ja parhaana ehdotuksena pidettiin kaamosmasennusta. Myös Lääketieteen sanastolautakunta asettui ehdotuksen taakse.
Lisäksi kliiniseen kuvaan kuuluu runsaasti epätyypillisen masennustilan oireita, kuten liikaunisuutta, päivä-aikaista vasymystä, ruokahalun lisääntymistä ja painon nousua (Garvey ym. 1988). Potilaat juovat runsaasti teetä ja ahmivat erityisesti tärkkelyspitoisia ruokia kuten salaatteja, vihanneksia, perunaa, leipää, hilloja ja hunajaa, joissa on paljon hiilihydraatteja, vaihtelevasti kuituja ja vähän valkuaisaineita ja rasvaa. He syövät useita aterioita päivässä, etenkin runsaasti välipaloja iltaisin. Normaalia runsaammasta energiansaannista ja lievästä painonnoususta huolimatta potilaiden lihavuusindeksi ei merkittävästi kasva (Rosenthal ym. 1987, Kräuchi ja Wirz-lustice 1988). Myös kuukautisvaivat ovat yleisiä, samoin vähentynyt seksuaalinen aktiivisuus ja libidon heikkeneminen (Rosenthal ym. 1984). Lapsilla korostuvat puuhakkuuden vähentyminen ja kouluvaikeudet (Rosenthal ym. 1986). Taulukkoon 1 on koottu kaamosmasennuksen tyypillisimmät oireet ja niiden esiintyminen tutkimusaineistoissa.
Kaamosmasennus on naisilla noin 4-6 kertaa yleisempi kuin miehillä. Pohjoisessa ero on suurempi, jopa 16-kertainen (Hellekson 1989). Oireet alkavat keskimäärin 20-30 vuoden iässä. Eräässä aineistossa potilaiden ikä oli oireiden alkaessa 24±4 vuotta (Hellekson 1989, Winton ja Checkley 1989). Oireet voimistuvat tavallisesti iän myötä ja masennusvaiheiden kesto pitenee usein kerta kerralta. Eräässä toisessa aineistossa masennusjakson kesto oli ollut keskimäärin 5,5 kuukautta, ja pohjoisessa tila kesti pitempään. Useimmiten oireet alkavat lokakuussa (1/3 tapauksista) ja pahenevat tavallisesti 2-6 viikon ajan. Tämän jälkeen, tyypillisesti 2-3 kuukauden kuluttua, alkaa remissio - useimmiten huhtikuussa (Hellekson 1989, Winton ja Cl 1989). Potilaat hakeutuvat oireiden takia lääkärin vastaanotolle kuitenkin vasta keskimäärin 35-45 -vuotiaana (Hellekson 1989, Wi Checkley 1989).
Kaamosmasennuksen oireet häviävät säännöllisesti keväisin ja kesän ajaksi, mutta usein ne lievittyvät myös matkustettaessa etelään. Monet potilaat ovatkin aikaisemmin saattaneet tietämättään hoitaa itseään matkustamalla talvikuukausien aikana etelän lomakohteisiin. Rosent Wehrin (1987) aineistossa suurin osa potilaista (81 %) oli hypomaanisia kesäisin, osa (12%) oli huomannut mielialassaan vaihtelua kesäisin, ja pieni osa (7 %) oli kesäisin selvästi maanisia.
Helleksonin (1989) mukaan diagnoosit ovat vaihdelleet eri tutkimuksissa seuraavasti: vakava masennustila 12-88 % potilaista, Lievempi masennustila 16-44 %, Tyypin I kaksisuuntainen mielialahäiriö 0-7 %, tyypin II kaksisuuntainen mielialahäiriö 5-100 %, ja muut 2-6 %. Oireiden kirjavuuden vuoksi potilaat ovat ennen kaamosmasennusdiagnoosia saaneet hoidoksi depressiolääkitystä (33-50 % tapauksista), litiumia (10-17 %), kilpirauhaseen kohdistunutta hoitoa (21 %) tai sähköhoitoa (1 %) (Rosenthal ym. 1984, Hellekson 1989, Winlon ja Checkley 1989). Suurin osa potilaista on hoidettu avohoidossa, vain 10-20 % oli ollut aikaisemmin sairaalassa oireiden vuoksi. Potilaista 26 % ei ollut aikaisemmin saanut lainkaan hoitoa. Tämä on ollut tavallista erityisesti pohjoisessa, mikä voi pohjautua mielialan suurempaan vaihteluun pohjoisen väestössä yleensä (Blehar ja Rosenthal 1989, Hellekson 1989, Haggag ym . 1990) .
Potilaiden lähisukulaisilla on diagnosoitu mielialahäiriöitä (54 %:ssa tapauksista), alkoholismia (28 %) ja kaamosmasennusta (16 %) . Eräässä pienehkössä aineistossa potilaan lähisukulainen oli tehnyt itsemurhan 14 %:ssa tapauksista. Etenkin pohjoisessa alkoholismin osuus on korostunut potilaiden lähisukulaisilla (Hellekson 1989, Winton ja Checkley 1989).
Potilaiden lasten syntymä ajoittuu tavallista useammin tammi- ja kesäkuun välille, minkä on tulkittu johtuvan potilaiden vähentyneestä hedelmällisyydestä marras- ja maaliskuun välisenä aikana (Hellekson 1989). Terveillä naisilla esiintyy sukupuolihormonitoiminnassa vaihtelua vuodenaikojen mukaan (Kivelä ym. 1988), ja tämä normaali vaihtelu saattaa joillakin naisilla häiriintyä siinä määrin, että talvisin hedelmöityminen on vaikeutunut esimerkiksi anovulatoristen kiertojen runsauden vuoksi. Hypoteesin testaamiseksi Suomessa on aloitettu tutkimus talvisaikaan annettavan kirkasvalohoidon vaikutuksesta primaariseen hedelmättömyyteen (Anna-Stina Suhonen-Malmin johdolla yhteistyössä Väestöliiton, Oulun yliopiston ja Ullanlinnan unihäiriöklinikan kanssa), ja siinä on yhtenä poissulkukriteerinä kaamosmasennus. Tämän vuoksi jatkotutkimukset hypoteesin pohjalta ovat aiheellisia myös talvisin toistuvassa masennustilassa.
Kaamosmasennuksen erotusdiagnostiikassa on otettava huomioon seuraavat sairaudet: vakava masennustila, joka ei liity syksyyn tai talveen, muut masennustilat, muut kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, hypotyreoosi, alkoholin liiallinen käyttö, kuukautisiin liittyvä oireyhtymä (pre menstruaalitensio), liikaunisuutta aiheuttavat tilat (hypersomniat), päiväsaikaista väsymystä aiheuttavat tilat, uni-valverytmin häiriöt (aikaistunut tai viivästynyt unijakso), ahmimishäiriö (bulimia), hypoglykemia, erilaiset tulehdussairaudet, fibromyalgia ja pitkäaikainen väsymysoireyhtymä.
Kaamosmasennuksen esiintyvyydestä on erilaisten aineistojen pohjalta esitetty arvioita, joiden mukaan sen eriasteisista oireista kärsii noin 3-4 % väestöstä (Blehar ja Rosenthal 1989). Kaamosmasennus on oireyhtymänä todennäköisesti ääripää ihmisen luonnollisesta tavasta reagoida vuodenaikojen vaihteluun; toisena ääripäänä on terveys, johon vuodenaikojen ja valon vaihtelu ei vaikuta (Wehr ja Rosenthal 1989).
(Blehar ja Rosenthal 1989. Terman ym. 1989). Kirkasvalohoitoon liittyvässä tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota neljään eri tekijään: valon aallonpituuteen ja kirkkauteen sekä hoidon kestoon ja ajoitukseen.
Melatoniinin erittyminen näyttää olevan tehokkaimmin estettävissä aallonpituusalueella, joka vastaa vihreää valoa (Lewy ym 1984). Melatoniinihypoteesin mukaisesti vihreä valo olisi myös kaamosmasennuksen hoidossa edullisinta, mutta kontrolloituja tutkimuksia ei tämän yksityiskohdan osalta ole vielä tehty. Aikaisemmista tutkimuksista tiedetään, että tavallinen valkoinen valo on tehokkaampaa kuin sininen tai punainen (Lam ym. 1989). Ensimmäisissä kirkasvalohoidoissa käytettiin valonlähteinä päivänvaloloisteputkia, joiden kirjoon sisältyy myös jonkin verran ultraviolettisäteilyä. Nykyisin niiden sijaan suositellaan tavallisia loisteputkia, sillä ultraviolettisäteilyn ei tiedetä tuovan mitään lisäetua hoitoon vaan sitä vastoin aiheuttavan silmän linssimuutosten ja ihovaurioiden riskin pitkään jatkuvassa hoidossa. Halogeenivalaisimia ei myöskään suositella niiden lämpösäteilyn haitallisten vaikutusten takia, eikä niitä ole lainkaan käytetty kirkasvalohoidossa.
Useimmissa tutkimuksissa on hoidossa käytetty valo ollut kirkkaudeltaan yli 2000 luksia ensimmäisen tapausselostuksen mukaisesti (Lewy ym. 1982). Myöhemmin on havaittu myös himmeämmän - jopa 300 luksin - valon lievittävän oireita osalla potilaista (Lam ym. 1989). Toisaalta on kokeiltu yhä kirkkaampaa, jopa 10 000 luksin valoa. Valon kirkkaudella ei ole hoidon (paitsi sen keston) kannalta suurtakaan merkitystä sen jälkeen, kun se on yksilöllisesti osoitettu riittävän voimakkaaksi lievittämään oireita. Kirkasvalohoidon kesto oli ensimmäisissä tutkimuksissa jopa kuusi tuntia vuorokaudessa, mutta nykyisin on päästy lähes yhtä hyviin tuloksiin puolen tunnin hoidolla vuorokaudessa (Lam ym. 1989). Riittävän pitkä kerrallinen hoitojakso on etsittävä yksilökohtaisesti näiden ääriarvojen väliltä. Hoitoaikojen lyhentyessä kiistakapulaksi ovat tulleet kirkasvalohoidon ajoitukseen liittyvät seikat.
Hoidon kesto kokonaisuudessaan on vaihdellut tutkimuksissa viidestä päivästä kahteen viikkoon (Lam ym. 1989). Edullisinta on jatkaa hoitoa koko pimeimmän vuodenajan joko yhtäjaksoisesti tai lyhyempiin jaksoihin jaettuna, jolloin on otettava yksilöllisesti huomioon kirkasvalohoidon vaikutuksen päättyminen, jotta vältettäisiin oireiden tarpeettoman voimakas palautuminen. Klinikassa annetun hoitojakson jälkeen on ollut mahdollista järjestää ylläpitohoito kotiolosuhteissa tai työpaikalla liikuteltavien kirkasvalotaulujen avulla. Ylläpitohoidosta ei ole vielä tehty seurantatutkimuksia. joten siitä voidaan antaa vain viitteellisiä suosituksia.
Uusimman hypoteesin mukaan kaamosmasennus olisi kronobiologinen häiriö, jossa ilmenisi muun muassa useiden vuorokausirytmien viivästymistä uni-valverytmin suhteen. Tällöin aamuvalo olisi teoreettisesti oireiden lievittämisessä edullisin vaihtoehto (Sack yrn. 1990). Aamulla annettua hoitoa ei kuitenkaan voitu sitovasti osoittaa illalla tai keskipäivällä annettua tehokkaannmaksi (Lam vm. 1989).
Kirkasvalohoidon vasta-aiheet ovat mania, hypomania, aktiivisessa vaiheessa olevat silmäsairaudet ja valolle herkistävien lääkeaineiden säännöllinen käyttö (Blehar ja Rosenthal 1989). Nämä ovat suhteellisia vasta-aiheita, ja jos kirkasvalohoitoa päätetään niistä huolimatta antaa, hoidon tiivis seuranta lääkärin valvonnassa on välttämätön.
Kirkasvalohoidon sivuvaikutuksina on raportoitu poikkeuksetta nopeasti ohimeneviä ja vaarattomia oireita, kuten silmien ärsytystä, päänsärkyä, pahoinvointia ja puuhakkuutta. Varsinaista hypomaniaa tai maniaa kirkasvalohoito on aiheuttanut vain yksittäisissä tapauksissa (Lam ym. 1989).
Kaamosmasennuksesta kärsivien potilaiden oireita onnistuttiin pian lievittämään vaihtelevina vuorokaudenaikoina annetulla kirkasvalohoidolla (Wehr ym. 1986). Tämä johti olettamukseen, että valon määrä eli fotonien kokonaismäärä vuorokaudessa olisi hoidon vaikutuksessa oleellinen tekijä. Hypoteesin mukaan valon määrässä olisi eräänlainen kynnys, jonka ylittyessä valo lievittäisi oireita. Eräissä tutkimuksissa bipolaarisista mielialahäiriöistä kärsivien on osoitettu olevan tavallista herkempiä valolle siinä suhteessa, että normaalia himmeämpi valo estää heillä melatoniinineritystä ja että heidän sopeutumisensa pimeään laboratorio-olosuhteissa on tavallista nopeampaa talvella (Lewy ja Sack 1986. Thompson ym. 1990). Potilaiden on lisäksi osoitettu sopeutuvan pimeään kesällä normaalia hitaammin, mikä johtuu mahdollisesti verkkokalvon aistinsolujen herkkyyden vuodenaikaisvaihtelun häiriöstä (Thompson ym. 1990).
Yhtä aikaa ensimmäisen hypoteesin kanssa tutkittiin olettamusta, jonka mukaan kirkasvalohoidon antidepressiivinen vaikutus välittyisi melatoniinin erityksen eston kautta (Lieberman ym. 1985, Sherer ym. 1985). Teoria osoittautui liian yksinkertaiseksi (Wehr ym. 1986, Miles ja Philb rick 1988, Rosenthal ym. 1988), mutta se synnytti uusia hypoteeseja valon vuorokausirytmejä tahdistavasta vaikutuksesta ja mahdollisesta osuudesta adrenergisen järjestelmän säätelyyn (Rosenthal ym. 1989). Lisäksi kirkasvalohoidon osoitettin vaikuttavan silmien kautta hyvin tunnettua hermorataa pitkin suprakiasmaattiseen tumakkeeseen. Kirkasvalohoidon vaikutus ei siten välity lonauttaihon kautta (Wehr ynn. 1987b).
Uusin hypoteesi perustuu olettamukseen, että potilaan useat vuorokausirytmit - muun muassa melatoniinin eritys - poikkeaisivat normaalista rytmin vaiheen (faasi) tai vaihteluvälin (amplitudi) suhteen (Sack ym. 1990). Termanin ym. (19X9) monikeskustutkimuksessa oireet lievittyivät 53 %:lla potilaista aamuvalolla, 38 %:lla iltavalolla, 32 %:lla keskipäivävalolla ja 11 %:lla himmeillä vertailuvalolla. Tämä antaa hieman tukea vaiheensiirtohypoteesille, jonka mukaan aamuvalo varhentaa vuorokausirytmejä ja iltavalo viivästyttää niitä. Useimmissa tutkimuksissa potilailla ei ole kuitenkaan voitu osoittaa viivästyneitä melatoniinin eikä REM-unen vuorokausirytmejä (Blehar ja Rosenthal 1989 Murphy ym. I 989).
Mikään edellä käsitellyistä hypoteeseista ei ole tähän mennessä saavuttanut kiistatonta kannatusta. Johdollani Ullanlinnan unihäiriöklinikassa tehdyn tutkimuksen (vielä julkaisemattomat) tulokset eivät varauksetta tukeneet mitään niistä. Kirkasvalohoidon välitön energisyyttä lisäävä vaikutus saattaakin välittää merkittävästi kirkkaan valon mielialaa kohottavaa vaikutusta tiedollisella tasolla.
Myös lumevaikutuksen osuutta kirkasvalohoidossa on pohdittu ja sitä on luonnollisesti pidetty osana vastetta kuten muussakin hoidossa mutta sen ei ole katsottu voivan yksinään selittää hoidon tehoa (Wirz-Justice 1986 Blehar ja Rosenthal 1989). Niinikään erilaisten lääkehoitokokeilujen lupaavilta vaikuttavat tulokset ovat antaneet pohjaa keskushermoston eri välittäjäainejärjestelmien säätelyyn perustuville hypoteeseille (O Rourke ym. 1989 Silvestone 1989 Dilsa verym. 1990).
Tryptofaani-infuusion jälkeen kasvuhormonin, kortisolin ja melatoniinin eritysvasteet ovat olleet viitealueella, mutta prolaktiinin suhteellinen eritys on ollut liian suuri (Lam ym. 1989). Lisäksi seerumin prolaktiinipitoisuuden on havaittu pysyvän pienenä ilman vuodenaikavaihtelua, mikä voi liittyä sekä dopaminergisen että serotoninergisen järjestelmän toimintaan (Depue ym. 1989). Dopaminergisen järjestelmän häiriöön viittaa myös lisääntynyt silmien räpyttely (De pue ym. 1988).
Edellä esitettyjen alustavien ja osin viitteellisten löydösten vastapainoksi potilaiden 24 tunnin melatoniinin- ja kortisolineritys, deksametasoni jarrutuskokeen vaste, kilpirauhasen toimintakokeiden tulokset, veren glukoosipitoisuus ja muiden tavallisimpien laboratoriokokeiden tulokset ovat olleet tutkimuksissa viitealueella.
Unilaboratoriotutkimuksissa ei ole nähty unen rakenteen poikkeavuuksia eri vuodenaikoina - ainoastaan nukkumisaika talvella on pidentynyt (Blehar ja Rosenthal 1989, Hellekson 1989, Lam ym. 1989).
Kirkas valo on lukuisissa tutkimuksissa osoitettu tehokkaaksi kaamosmasennuksen hoidossa, ja siitä saattaa tulla psykoterapian ja lääkityksen oheen hyvä lisäkeino masennustilojen hoitoon.
Väestötason tutkimustulosten pohjalta kirkasvalohoitoa ei voida suositella laajalti väestölle annettavaksi eikä talvisin oirehtiville. Se ei ole patenttiratkaisu syysväsymykseen, yleensä masennukseen eikä edes kaamosmasennukseen. Se sopii vain erikoissairaanhoidon menetelmäksi vakavan masennustilan tai mielialahäiriön hoitoon. Vasta-aiheet ja riskit tulee ottaa huomioon ennen kuin päätös hoidon aloittamisesta tehdään.
Käytönnön toteutus Kirkasvalohoidossa:
Löydän toien suomalaislähteen:
(2) http://www.valohoito.fi/art/timo.htm
Timo Partonen / DUODECIM 107: 680-687, 1991
Biologisessa psykiatriassa on viime vuosina tutkittu muun muassa vuodenaikoihin liittyviä mielialahäiriöitä. Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuskohteeksi on osoittautunut talvisin toistuva masennustila eli kaamosmasennus, joka on eräs vuodenajoittain vaihtelevan mielialahäiriön muoto. Sen ensisijaiseksi hoidoksi on vakiintunut kirkasvalohoito, jonka vaikutustapojen tutkiminen avaa kiinnostavia uusia näköaloja masennustilaan liittyvien oireiden syntyyn.
Vuodenaikojen vaihtumisen yhteys mielialan muutoksiin tunnettiin jo antiikin lääketieteessä (Silverstone ja Romans-Clarkson 1989, Wehr ja Rosenthal 1989). Nykyajan ensimmäiset tieteelliset tutkimukset vuodenajoittain vaihtelevasta mielialahäiriöstä (seasonal affective disorder, SAD) saivat innoituksensa eläinkokeista (Lewy ym 1984). Pimeän ja valoisan vuodenajan vaihtelun tiedettiin vaikuttavan esimerkiksi monen eläinlajin lisääntymiskäyttäytymiseen, ja käpylisäkkeen ja siitä erittyvän hormonin melatoniinin ajateltiin osallistuvan merkittävällä tavalla näiden muutosten säätelyyn.
Terveillä koehenkilöillä 1980-luvun alussa tehdyissä tutkimuksissa osoitettiin kirkkaan valon estävän melatoniinin eritystä. Tämä oli yllättävä havainto, ja se kumosi aikaisemmin vallinneita käsityksiä ihmisen käpylisäkkeen toiminnoista (Lewy ym. 1980). Muutamaa vuotta myöhemmin kuvattiin talvisin toistuva masennustila itsenäisenä oireyhtymänä (Rosenthal ym. 1984). Sen jälkeen vuodenajoittain vaihtelevasta mielialahäiriöstä erotettiin toinen muoto, kesäisin toistuva masennustila (Wehr ym. 1987a). SAD on siten yläkäsite, ja se sisältää eri vuodenaikoihin liittyvät masennustilat. Talvisin toistuva masennustila on toistaiseksi ollut SAD:n tutkituin muoto potilasmäärän, kliinisten sovellusten ja teoreettisten hypoteesien osalta. Tämän häiriön suomenkielistä nimitystä etsittiin hiljattain Duodecim-lehden järjestämässä sanakilpailussa, ja parhaana ehdotuksena pidettiin kaamosmasennusta. Myös Lääketieteen sanastolautakunta asettui ehdotuksen taakse.
Kliininen kuva
Kaamosmasennuksen kliinistä kuvaa hallitsevat vakavan masennustilan merkit: surullisuus, ahdistuneisuus, ärtyneisyys, mielihyvän kokemisen vaikeus usealla elämänaluella, itsesyytökset, toivottomuuden tunne ja jopa itsemurha-ajatukset (Roscnthal ym. 1984). Mielialamuutosta ennakoivat usein liikunnan vähentyminen ja lisääntynyt ruokahalu. Mielialan Iasku heijastuu ihmissuhdevaikeuksina, esimerkiksi vetäytymisenä perhepiiristä omiin oloihin, riitoina työpaikalla sekä sairauslomalle jäämisenä (Jacobsen ym. 1987).Lisäksi kliiniseen kuvaan kuuluu runsaasti epätyypillisen masennustilan oireita, kuten liikaunisuutta, päivä-aikaista vasymystä, ruokahalun lisääntymistä ja painon nousua (Garvey ym. 1988). Potilaat juovat runsaasti teetä ja ahmivat erityisesti tärkkelyspitoisia ruokia kuten salaatteja, vihanneksia, perunaa, leipää, hilloja ja hunajaa, joissa on paljon hiilihydraatteja, vaihtelevasti kuituja ja vähän valkuaisaineita ja rasvaa. He syövät useita aterioita päivässä, etenkin runsaasti välipaloja iltaisin. Normaalia runsaammasta energiansaannista ja lievästä painonnoususta huolimatta potilaiden lihavuusindeksi ei merkittävästi kasva (Rosenthal ym. 1987, Kräuchi ja Wirz-lustice 1988). Myös kuukautisvaivat ovat yleisiä, samoin vähentynyt seksuaalinen aktiivisuus ja libidon heikkeneminen (Rosenthal ym. 1984). Lapsilla korostuvat puuhakkuuden vähentyminen ja kouluvaikeudet (Rosenthal ym. 1986). Taulukkoon 1 on koottu kaamosmasennuksen tyypillisimmät oireet ja niiden esiintyminen tutkimusaineistoissa.
Kaamosmasennus on naisilla noin 4-6 kertaa yleisempi kuin miehillä. Pohjoisessa ero on suurempi, jopa 16-kertainen (Hellekson 1989). Oireet alkavat keskimäärin 20-30 vuoden iässä. Eräässä aineistossa potilaiden ikä oli oireiden alkaessa 24±4 vuotta (Hellekson 1989, Winton ja Checkley 1989). Oireet voimistuvat tavallisesti iän myötä ja masennusvaiheiden kesto pitenee usein kerta kerralta. Eräässä toisessa aineistossa masennusjakson kesto oli ollut keskimäärin 5,5 kuukautta, ja pohjoisessa tila kesti pitempään. Useimmiten oireet alkavat lokakuussa (1/3 tapauksista) ja pahenevat tavallisesti 2-6 viikon ajan. Tämän jälkeen, tyypillisesti 2-3 kuukauden kuluttua, alkaa remissio - useimmiten huhtikuussa (Hellekson 1989, Winton ja Cl 1989). Potilaat hakeutuvat oireiden takia lääkärin vastaanotolle kuitenkin vasta keskimäärin 35-45 -vuotiaana (Hellekson 1989, Wi Checkley 1989).
Kaamosmasennuksen oireet häviävät säännöllisesti keväisin ja kesän ajaksi, mutta usein ne lievittyvät myös matkustettaessa etelään. Monet potilaat ovatkin aikaisemmin saattaneet tietämättään hoitaa itseään matkustamalla talvikuukausien aikana etelän lomakohteisiin. Rosent Wehrin (1987) aineistossa suurin osa potilaista (81 %) oli hypomaanisia kesäisin, osa (12%) oli huomannut mielialassaan vaihtelua kesäisin, ja pieni osa (7 %) oli kesäisin selvästi maanisia.
Helleksonin (1989) mukaan diagnoosit ovat vaihdelleet eri tutkimuksissa seuraavasti: vakava masennustila 12-88 % potilaista, Lievempi masennustila 16-44 %, Tyypin I kaksisuuntainen mielialahäiriö 0-7 %, tyypin II kaksisuuntainen mielialahäiriö 5-100 %, ja muut 2-6 %. Oireiden kirjavuuden vuoksi potilaat ovat ennen kaamosmasennusdiagnoosia saaneet hoidoksi depressiolääkitystä (33-50 % tapauksista), litiumia (10-17 %), kilpirauhaseen kohdistunutta hoitoa (21 %) tai sähköhoitoa (1 %) (Rosenthal ym. 1984, Hellekson 1989, Winlon ja Checkley 1989). Suurin osa potilaista on hoidettu avohoidossa, vain 10-20 % oli ollut aikaisemmin sairaalassa oireiden vuoksi. Potilaista 26 % ei ollut aikaisemmin saanut lainkaan hoitoa. Tämä on ollut tavallista erityisesti pohjoisessa, mikä voi pohjautua mielialan suurempaan vaihteluun pohjoisen väestössä yleensä (Blehar ja Rosenthal 1989, Hellekson 1989, Haggag ym . 1990) .
Potilaiden lähisukulaisilla on diagnosoitu mielialahäiriöitä (54 %:ssa tapauksista), alkoholismia (28 %) ja kaamosmasennusta (16 %) . Eräässä pienehkössä aineistossa potilaan lähisukulainen oli tehnyt itsemurhan 14 %:ssa tapauksista. Etenkin pohjoisessa alkoholismin osuus on korostunut potilaiden lähisukulaisilla (Hellekson 1989, Winton ja Checkley 1989).
Potilaiden lasten syntymä ajoittuu tavallista useammin tammi- ja kesäkuun välille, minkä on tulkittu johtuvan potilaiden vähentyneestä hedelmällisyydestä marras- ja maaliskuun välisenä aikana (Hellekson 1989). Terveillä naisilla esiintyy sukupuolihormonitoiminnassa vaihtelua vuodenaikojen mukaan (Kivelä ym. 1988), ja tämä normaali vaihtelu saattaa joillakin naisilla häiriintyä siinä määrin, että talvisin hedelmöityminen on vaikeutunut esimerkiksi anovulatoristen kiertojen runsauden vuoksi. Hypoteesin testaamiseksi Suomessa on aloitettu tutkimus talvisaikaan annettavan kirkasvalohoidon vaikutuksesta primaariseen hedelmättömyyteen (Anna-Stina Suhonen-Malmin johdolla yhteistyössä Väestöliiton, Oulun yliopiston ja Ullanlinnan unihäiriöklinikan kanssa), ja siinä on yhtenä poissulkukriteerinä kaamosmasennus. Tämän vuoksi jatkotutkimukset hypoteesin pohjalta ovat aiheellisia myös talvisin toistuvassa masennustilassa.
Diagnostiset kriteerit ja erotusdiagnostiikka
Kaamosmasennuksen diagnoosiin vaadittavat kriteerit on esitetty taulukossa 2. Talvisin toistuva masennustila on erillisenä psykiatrisena käsitteenä saavuttanut yhä laajempaa hyväksyntää kliinikoiden piirissä, ja parin vuoden kuluttua ilmestyvään American Psychiatric Associationin diagnostisen käsikirjan (DSM) neljänteen versioon on odotettavissa kriteerien tarkennuksia siten, että SAD ja kaamosmasennus sen osana saavat todennäköisesti siinä itsenäisen aseman. Nykyisin kaamosmasennus on diagnosoitavissa kolmannen version uudistetun painoksen kriteerein. Niiden puitteissa vuodenaikaisvaihtelu voidaan ottaa huomioon, mikäli sitä esiintyy masennustilan yhteydessä. Tieteellinen keskustelu SAD:n diagnostisesta luotettavuudesta jatkuu vilkkaana.Kaamosmasennuksen erotusdiagnostiikassa on otettava huomioon seuraavat sairaudet: vakava masennustila, joka ei liity syksyyn tai talveen, muut masennustilat, muut kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, hypotyreoosi, alkoholin liiallinen käyttö, kuukautisiin liittyvä oireyhtymä (pre menstruaalitensio), liikaunisuutta aiheuttavat tilat (hypersomniat), päiväsaikaista väsymystä aiheuttavat tilat, uni-valverytmin häiriöt (aikaistunut tai viivästynyt unijakso), ahmimishäiriö (bulimia), hypoglykemia, erilaiset tulehdussairaudet, fibromyalgia ja pitkäaikainen väsymysoireyhtymä.
Epidemiologia
Kaamosmasennuksesta on vielä varsin vähän väestötason tutkimustietoa. Perusselvityksiä vuodenaikaan liittyvistä mielialan ja käyttäytymisen vaihteluista on kuitenkin tehty. New Yorkin kaupungissa tehdyssä kyselylomaketutkimuksessa 400 vastaajasta 31 %, ilmoitti vaihtelua esiintyvän mielialassaan, 42 % unessaan, 49 % painossaan, 50 % vireydessään ja 31 %, sosiaalisuudessaan samalla tavalla kuin kaamosmasennuksessa. Vastaajista 14 % koki nämä muutokset ongelmallisiksi (Blehar ja Rosenthal 1989). Väestötutkimukset Montgomery Countyn ja Tromssan asukkaista ovat antaneet samansuunlaisia tuloksia (Kasper ym. 1989 ja 1990, Haggag ym. 1990).Kaamosmasennuksen esiintyvyydestä on erilaisten aineistojen pohjalta esitetty arvioita, joiden mukaan sen eriasteisista oireista kärsii noin 3-4 % väestöstä (Blehar ja Rosenthal 1989). Kaamosmasennus on oireyhtymänä todennäköisesti ääripää ihmisen luonnollisesta tavasta reagoida vuodenaikojen vaihteluun; toisena ääripäänä on terveys, johon vuodenaikojen ja valon vaihtelu ei vaikuta (Wehr ja Rosenthal 1989).
Kirkasvalohoidosta apua
Kaamosmasennuksen hoidossa kirkasvaloterapia on osoittautunut tehokkaaksi (Rosenthal ym. 1985, Wirz-Justice 1986, Blehar ja Rosenthal 1989, Lam ym. 1989, Terman ym. 1989). Yli 75 %:lla potilaista vakavan masennustilan oireet lievittyvät merkittävästi tai häviävät kokonaan, ja vaste on verrattavissa oireiden luonnolliseen häviämiseen keväisin. Kirkasvalohoidon vaikutus tulee kliinisesti esiin yleensä noin 2-4 päivän kuluttua hoidon aloittamisesta. Hoidon lopettamisen jälkeen oireet voimistuvat taas entiselleen useimmiten muutaman päivän tai viikon kuluttua. Vaste kirkasvalohoitoon on toistettavissa saman talven aikana ja myös peräkkäisinä vuosina (Wirz-Justice ym. 1987). Ensimmäisen kontrolloidun tutkimuksen jälkeen kirkasvalohoidon antidepressiivinen vaikutus on tullut esiin lukuisissa selvityksissä ainakin 14 eri keskuksessa(Blehar ja Rosenthal 1989. Terman ym. 1989). Kirkasvalohoitoon liittyvässä tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota neljään eri tekijään: valon aallonpituuteen ja kirkkauteen sekä hoidon kestoon ja ajoitukseen.
Melatoniinin erittyminen näyttää olevan tehokkaimmin estettävissä aallonpituusalueella, joka vastaa vihreää valoa (Lewy ym 1984). Melatoniinihypoteesin mukaisesti vihreä valo olisi myös kaamosmasennuksen hoidossa edullisinta, mutta kontrolloituja tutkimuksia ei tämän yksityiskohdan osalta ole vielä tehty. Aikaisemmista tutkimuksista tiedetään, että tavallinen valkoinen valo on tehokkaampaa kuin sininen tai punainen (Lam ym. 1989). Ensimmäisissä kirkasvalohoidoissa käytettiin valonlähteinä päivänvaloloisteputkia, joiden kirjoon sisältyy myös jonkin verran ultraviolettisäteilyä. Nykyisin niiden sijaan suositellaan tavallisia loisteputkia, sillä ultraviolettisäteilyn ei tiedetä tuovan mitään lisäetua hoitoon vaan sitä vastoin aiheuttavan silmän linssimuutosten ja ihovaurioiden riskin pitkään jatkuvassa hoidossa. Halogeenivalaisimia ei myöskään suositella niiden lämpösäteilyn haitallisten vaikutusten takia, eikä niitä ole lainkaan käytetty kirkasvalohoidossa.
Useimmissa tutkimuksissa on hoidossa käytetty valo ollut kirkkaudeltaan yli 2000 luksia ensimmäisen tapausselostuksen mukaisesti (Lewy ym. 1982). Myöhemmin on havaittu myös himmeämmän - jopa 300 luksin - valon lievittävän oireita osalla potilaista (Lam ym. 1989). Toisaalta on kokeiltu yhä kirkkaampaa, jopa 10 000 luksin valoa. Valon kirkkaudella ei ole hoidon (paitsi sen keston) kannalta suurtakaan merkitystä sen jälkeen, kun se on yksilöllisesti osoitettu riittävän voimakkaaksi lievittämään oireita. Kirkasvalohoidon kesto oli ensimmäisissä tutkimuksissa jopa kuusi tuntia vuorokaudessa, mutta nykyisin on päästy lähes yhtä hyviin tuloksiin puolen tunnin hoidolla vuorokaudessa (Lam ym. 1989). Riittävän pitkä kerrallinen hoitojakso on etsittävä yksilökohtaisesti näiden ääriarvojen väliltä. Hoitoaikojen lyhentyessä kiistakapulaksi ovat tulleet kirkasvalohoidon ajoitukseen liittyvät seikat.
Hoidon kesto kokonaisuudessaan on vaihdellut tutkimuksissa viidestä päivästä kahteen viikkoon (Lam ym. 1989). Edullisinta on jatkaa hoitoa koko pimeimmän vuodenajan joko yhtäjaksoisesti tai lyhyempiin jaksoihin jaettuna, jolloin on otettava yksilöllisesti huomioon kirkasvalohoidon vaikutuksen päättyminen, jotta vältettäisiin oireiden tarpeettoman voimakas palautuminen. Klinikassa annetun hoitojakson jälkeen on ollut mahdollista järjestää ylläpitohoito kotiolosuhteissa tai työpaikalla liikuteltavien kirkasvalotaulujen avulla. Ylläpitohoidosta ei ole vielä tehty seurantatutkimuksia. joten siitä voidaan antaa vain viitteellisiä suosituksia.
Uusimman hypoteesin mukaan kaamosmasennus olisi kronobiologinen häiriö, jossa ilmenisi muun muassa useiden vuorokausirytmien viivästymistä uni-valverytmin suhteen. Tällöin aamuvalo olisi teoreettisesti oireiden lievittämisessä edullisin vaihtoehto (Sack yrn. 1990). Aamulla annettua hoitoa ei kuitenkaan voitu sitovasti osoittaa illalla tai keskipäivällä annettua tehokkaannmaksi (Lam vm. 1989).
Kirkasvalohoidon vasta-aiheet ovat mania, hypomania, aktiivisessa vaiheessa olevat silmäsairaudet ja valolle herkistävien lääkeaineiden säännöllinen käyttö (Blehar ja Rosenthal 1989). Nämä ovat suhteellisia vasta-aiheita, ja jos kirkasvalohoitoa päätetään niistä huolimatta antaa, hoidon tiivis seuranta lääkärin valvonnassa on välttämätön.
Kirkasvalohoidon sivuvaikutuksina on raportoitu poikkeuksetta nopeasti ohimeneviä ja vaarattomia oireita, kuten silmien ärsytystä, päänsärkyä, pahoinvointia ja puuhakkuutta. Varsinaista hypomaniaa tai maniaa kirkasvalohoito on aiheuttanut vain yksittäisissä tapauksissa (Lam ym. 1989).
Kirkasvalohoidon vaikutusta koskevat hypoteesit
Ensimmäinen tapausselostus kirkasvalohoidosta käsitteli 63-vuotiasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivää miestä, joka oli tunnollisesti pitänyt mielialansa vaihtelusta päiväkirjaa vuodesta1967 (Lewy ym. 1982). Miehen oireet olivat alkaneet vuonna 1952, kun hän oli 35-vuotias ja diagnoosiksi tuli 11 vuotta myöhemmin maanis-depressiivinen mielisairaus. Lääkehoidosta ei ollut ollut apua, sillä voimakkaat sivuoireet olivat estäneet lääkityksen jatkamisen. Masennusvaiheen oireet olivat kuitenkin lievittyneet miehen matkustettua etelään asuinpaikkakunnaltaan. Sen sijaan solariumissa käynnit tämän jälkeen eivät olleet lievittäneet oireita. Kirkasvalohoidossa vuonna 1980 jäljiteltiin kesän valoisan ajan pituutta; kesäisin mies ei ollut masentunut. Myöhemmässä tutkimuksessa valoperiodin pidentämiseen perustuva hypoteesi ei ole saanut tukea.Kaamosmasennuksesta kärsivien potilaiden oireita onnistuttiin pian lievittämään vaihtelevina vuorokaudenaikoina annetulla kirkasvalohoidolla (Wehr ym. 1986). Tämä johti olettamukseen, että valon määrä eli fotonien kokonaismäärä vuorokaudessa olisi hoidon vaikutuksessa oleellinen tekijä. Hypoteesin mukaan valon määrässä olisi eräänlainen kynnys, jonka ylittyessä valo lievittäisi oireita. Eräissä tutkimuksissa bipolaarisista mielialahäiriöistä kärsivien on osoitettu olevan tavallista herkempiä valolle siinä suhteessa, että normaalia himmeämpi valo estää heillä melatoniinineritystä ja että heidän sopeutumisensa pimeään laboratorio-olosuhteissa on tavallista nopeampaa talvella (Lewy ja Sack 1986. Thompson ym. 1990). Potilaiden on lisäksi osoitettu sopeutuvan pimeään kesällä normaalia hitaammin, mikä johtuu mahdollisesti verkkokalvon aistinsolujen herkkyyden vuodenaikaisvaihtelun häiriöstä (Thompson ym. 1990).
Yhtä aikaa ensimmäisen hypoteesin kanssa tutkittiin olettamusta, jonka mukaan kirkasvalohoidon antidepressiivinen vaikutus välittyisi melatoniinin erityksen eston kautta (Lieberman ym. 1985, Sherer ym. 1985). Teoria osoittautui liian yksinkertaiseksi (Wehr ym. 1986, Miles ja Philb rick 1988, Rosenthal ym. 1988), mutta se synnytti uusia hypoteeseja valon vuorokausirytmejä tahdistavasta vaikutuksesta ja mahdollisesta osuudesta adrenergisen järjestelmän säätelyyn (Rosenthal ym. 1989). Lisäksi kirkasvalohoidon osoitettin vaikuttavan silmien kautta hyvin tunnettua hermorataa pitkin suprakiasmaattiseen tumakkeeseen. Kirkasvalohoidon vaikutus ei siten välity lonauttaihon kautta (Wehr ynn. 1987b).
Uusin hypoteesi perustuu olettamukseen, että potilaan useat vuorokausirytmit - muun muassa melatoniinin eritys - poikkeaisivat normaalista rytmin vaiheen (faasi) tai vaihteluvälin (amplitudi) suhteen (Sack ym. 1990). Termanin ym. (19X9) monikeskustutkimuksessa oireet lievittyivät 53 %:lla potilaista aamuvalolla, 38 %:lla iltavalolla, 32 %:lla keskipäivävalolla ja 11 %:lla himmeillä vertailuvalolla. Tämä antaa hieman tukea vaiheensiirtohypoteesille, jonka mukaan aamuvalo varhentaa vuorokausirytmejä ja iltavalo viivästyttää niitä. Useimmissa tutkimuksissa potilailla ei ole kuitenkaan voitu osoittaa viivästyneitä melatoniinin eikä REM-unen vuorokausirytmejä (Blehar ja Rosenthal 1989 Murphy ym. I 989).
Mikään edellä käsitellyistä hypoteeseista ei ole tähän mennessä saavuttanut kiistatonta kannatusta. Johdollani Ullanlinnan unihäiriöklinikassa tehdyn tutkimuksen (vielä julkaisemattomat) tulokset eivät varauksetta tukeneet mitään niistä. Kirkasvalohoidon välitön energisyyttä lisäävä vaikutus saattaakin välittää merkittävästi kirkkaan valon mielialaa kohottavaa vaikutusta tiedollisella tasolla.
Myös lumevaikutuksen osuutta kirkasvalohoidossa on pohdittu ja sitä on luonnollisesti pidetty osana vastetta kuten muussakin hoidossa mutta sen ei ole katsottu voivan yksinään selittää hoidon tehoa (Wirz-Justice 1986 Blehar ja Rosenthal 1989). Niinikään erilaisten lääkehoitokokeilujen lupaavilta vaikuttavat tulokset ovat antaneet pohjaa keskushermoston eri välittäjäainejärjestelmien säätelyyn perustuville hypoteeseille (O Rourke ym. 1989 Silvestone 1989 Dilsa verym. 1990).
Laboratoriolöydökset
Kaamosmasennuspotilailta on löydetty joitakin biokemiallisia poikkeavuuksia. Immunologisesti mielenkiintoinen löydös on lymfosyyttien lisääntynyt vaste mitogeeniseen stimulaatioon in vitro -olosuhteissa. Kirkasvalohoito korjaa poikkeavuutta (Blehar ja Rosenthal 1989). Lisäksi radioaktiivisesti merkityn imipramiinimolekyylin sitoutumispaikkoja verihiutaleissa on potilailla normaalia vähemmän, ja kirkasvalohoito normaalistaa tämänkin löydöksen (Szadoczky ym. 1989). Noradrenergisen järjestelmän häiriöön viittaa huono ortostaattinen vaste, ja myös plasman noradrenaliinipitoisuus on normaalia pienempi. Vaste palautuu kirkasvalohoidossa normaaliksi (Lam ym. 1989).Tryptofaani-infuusion jälkeen kasvuhormonin, kortisolin ja melatoniinin eritysvasteet ovat olleet viitealueella, mutta prolaktiinin suhteellinen eritys on ollut liian suuri (Lam ym. 1989). Lisäksi seerumin prolaktiinipitoisuuden on havaittu pysyvän pienenä ilman vuodenaikavaihtelua, mikä voi liittyä sekä dopaminergisen että serotoninergisen järjestelmän toimintaan (Depue ym. 1989). Dopaminergisen järjestelmän häiriöön viittaa myös lisääntynyt silmien räpyttely (De pue ym. 1988).
Edellä esitettyjen alustavien ja osin viitteellisten löydösten vastapainoksi potilaiden 24 tunnin melatoniinin- ja kortisolineritys, deksametasoni jarrutuskokeen vaste, kilpirauhasen toimintakokeiden tulokset, veren glukoosipitoisuus ja muiden tavallisimpien laboratoriokokeiden tulokset ovat olleet tutkimuksissa viitealueella.
Unilaboratoriotutkimuksissa ei ole nähty unen rakenteen poikkeavuuksia eri vuodenaikoina - ainoastaan nukkumisaika talvella on pidentynyt (Blehar ja Rosenthal 1989, Hellekson 1989, Lam ym. 1989).
Lopuksi
Kaamosmasennuksen tutkiminen avaa monia uusia näkökulmia mielialan biologiseen säätelyyn, ja kirkasvalohoidon vaikutustavan selvittäminen antaa lisätietoa masennustilan syntyyn osallistuvista tekijöistä.Kirkas valo on lukuisissa tutkimuksissa osoitettu tehokkaaksi kaamosmasennuksen hoidossa, ja siitä saattaa tulla psykoterapian ja lääkityksen oheen hyvä lisäkeino masennustilojen hoitoon.
Väestötason tutkimustulosten pohjalta kirkasvalohoitoa ei voida suositella laajalti väestölle annettavaksi eikä talvisin oirehtiville. Se ei ole patenttiratkaisu syysväsymykseen, yleensä masennukseen eikä edes kaamosmasennukseen. Se sopii vain erikoissairaanhoidon menetelmäksi vakavan masennustilan tai mielialahäiriön hoitoon. Vasta-aiheet ja riskit tulee ottaa huomioon ennen kuin päätös hoidon aloittamisesta tehdään.
